Blogi Ulla-Maija Sievinen:
Nero ja häntä palvovat naiset
Kotkan Kaupunginteatterissa esitetään silloin tällöin vierailunäytöksiä. Niitä kannattaa pitää silmällä ja bongata itselleen kiinnostavat.
Kävin katsomassa tuoreimman vierailuesityksen, Musiikkiteatteri Kapsäkin näytelmän Brechtiä jokanaiselle. Ja sepä oli hieno kokemus.
Musiikkipitoinen näytelmä on Suomen lähihistoriasta paljon kirjoittaneen kirjailija Sirpa Kähkösen käsikirjoittama. Lähtökohta näytelmän syntymiselle oli nimenomaan Brechtin sihteeri Greten tarina. Ohjaus on Taru Mäkelän ja laulujen sävellykset Marko Puron, joka myös vastaa esityksessä musiikista ja laulusta.
Bertolt Brecht (1898-1956) oli saksalainen kirjailija, näytelmäkirjailija, runoilija, teatteriohjaaja, esseisti ja tavattoman tunnettu ja ihailtu mies, nero kerrassaan. Kun hän Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933 lähti Saksasta pakoon, häntä saatettiin kuvata maailman tunnetuimmaksi pakolaiseksi.
Yksin ei Brecht (näyttelijä Johannes Korpijaakko) suinkaan lähtenyt. Mukanaan hänellä oli vaimonsa Helene Weigel (Petriikka Pohjanheimo) ja heidän kaksi lastaan. Mukana oli myös kirjallisesti lahjakas sihteeri, kaiken aikaa ympärillä pyörivä avustaja, lastenhoitaja ja rakastajatar Grete Steffin (Katariina Lantto).
Näytelmässä eletään 1940-luvun alkua. Silloin Brecht naistensa ja lastensa kanssa on maanpaossa Suomessa. Kirjailijan joukkoon liittyy vielä uusi rakastettu Ruth Berlau (Hanna Vahtikari). Kaikki nämä naiset elävät ja hengittävät Brechtin eli Bidinsä kautta. Mutta he -ennen muuta Grete -myös tuottavat tekstiä ja taidetta, joka kaikki, kas vain, menee neron nimiin.
Kuulostaako tutulta tämä Bidin haaremi? Ahaa kuulostaa: olet siis käynyt katsomassa toisen näytelmän, Aino A:n. Teema on kovin samanlainen: mies on tunnettu ja ylistetty nero, mutta naiset, jotka hänen nimiinsä tekevät työtä, eivät saa ansaitsemaansa kunniaa.
Näitä on paljon, Alvar Aallon ja Bertolt Brechtin kaltaisia miesneroja, joiden omatunto ei edes vaimeasti kilkata, kun he ottavat vaimojensa ja rakastajattariensa ansiokkaat työt omiin nimiinsä.
Tämä näytelmä elää monella tasolla: yhteiskunnallisella, poliittisella ja inhimillisellä tasolla. Ja kaikki nämä tasot kietoutuvat toisiinsa, juuri niin kuin elämässä tapahtuu. Ihmiset ovat lopulta nappuloita monenlaisissa peleissä.
Erityisen kiinnostavia mielestäni olivat nämä kolme naista. He olivat kaikki lahjakkaita ja vahvoja, mutta jokaisella oli oma helvettinsä. Grete antoi kaikkensa Brechtille, mutta ei kokenut saavansa häneltä loppujen lopuksi mitään. Vaimo katsoi sormiensa välistä miehensä touhuiluja, mutta ei kohdistanut ahdistustaan ja raivoaan häneen.
Ruth Berlausta sai helposti hepsankeikan kuvan, mutta sydämessään hän kantoi suurta tuskaa.
Ja hurjinta on, että näillä kaikilla on historiassa elänyt esikuvansa. Yksi yhteen historian kanssa ei varmaankaan silti näytelmässä mennä.
Ja miten Brecht sitten suhtautui naisiinsa? Greteä hän kuvasi: yksi tuotantovälineeni. Kun Grete kuoli, mieheen iski suuri ahdistus: Kuka minulle nyt kirjoittaa? Kuka minulle nyt kertoo mitä työläiset ovat?
Silti mies on naisten mielestä hurmaava. Sehän tässä tulee todistettua, ja se näkyy myös näytelmän nerossa.
Näytelmässä tulee esiin ajan mielenkiintoisia vasemmistolaisia kulttuurihenkilöitä, Hella Wuolijoki sekä runoilijat Elvi Sinervo ja Emil Diktonius. Diktonius on erityisentunnettu lyhyestä runostaan: ”Vain kesyt linnut kaipaavat. Villit lentävät.”
Brechtiä jokanaiselle on huima esitys, joka herättää uteliaisuutta, taittuu vahvasti tunteesta toiseen, on visuaalisesti mitä mielenkiintoisin, näyttää ihmisten monet kasvot ja saa miettimään asioita.
Niinpä, oman upean teatterimme vierailunäytöksiäkin kannattaa pitää silmällä!