Tervehdys teille, rakas yleisö ja kaikki muut!
Kriisistä kriisiin – revyy on nyt sitten tarjoiltu ensi-iltaan! Voi kuinka lämmittää kuunnella naurua – ja hiljaisuutta. Sitä, kun esitys osuu niin lähelle, että keskittymisen tuntee ja kuulee.
Lainaan tähän Sylvi Kekkosta:
Hyvä keino tympeyttä vastaan on oppia nauramaan itselleen.
Yllättävän usein kuulee nyt sanottavan, että ”näinä kaoottisina aikoina” tai ”kun maailma palaa”. On tietysti totta, että jatkuva katastrofi- ja pelottelu-uutisointi muokkaa ajatuksiamme maailmasta. Silti jostain meille tulee se tunne, että kaikki ei todellakaan ole hyvin pikku pallollamme universumissa. Kuitenkaan meillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin jatkaa arkista aherrusta ja huolehtia siitä, mikä meille on huolehdittavaksi annettu. Elämän ihme on pienissä ja kauniissa asioissa ympärillämme, ja tekee hyvää muistaa niitä ja keskittyä niihin aina välillä. Sitten voi taas jatkaa huolehtimista. Irrottautua voi vaikka nauramalla, joskus itkemällä. Lähtemällä ulos hengittämään kirpeää pakkasilmaa.
Vähän ennen esitystä näen dokumentin atomienergian tutkijoiden perustamasta Tuomiopäivän kellosta, josta aina vuosittain uutisoidaan, ja joka tänä vuonna on 90 sekuntia keskiyöstä. Syynä on tutkijoiden mukaan kukas muukaan kuin rajanaapurimme. Ja tarkoitan tietysti valtakunnan rajaa…Hetkisen pohdin sitä, mitä ihmettä koikkelehdin esiintymislavalla…mutta sillä hetkellä, kun esitys alkaa, kysymys haihtuu iltataivaalle, niin kuin kaikki muutkin ajatukset. Ja juuri se on tarkoitus teidänkin kohdallanne, rakas yleisö. Nauraa kriiseille, päähänpinttymille, peloille, huolille, yhdessä. Aina on niin helpottavaa tajuta, että joku muukin herää aamuyöllä samojen ajatusten vainoamana.
Pian tulee ensi-iltaan Täydellinen lauantai. Nerokas Florian Zeller palaa kirjailijana teatteriimme. Tämäkin näytelmä on ollut yleisön rakastama. Suunnittelemme kaiken täydelliseksi viimeistä yksityiskohtaa myöten ja sitten saumat alkavat hajota ja kun yksi sauma pettää, alkaa kaikki hajota. Voisiko sen kuvata sanoilla elämä tulee väliin ja osoittaa meille paikkamme. Eikä sille voi kuin nauraa. Yhtä inhimillistä kuin täydellisyyden tavoittelu on pelkopohjainen asioiden ennakointi. Molemmat yhtä turhia, voimme niittää kaikki maailman puut, jotta ne eivät kaatuisi päällemme, mutta myrsky tuo tuhotulvat kiitokseksi siitä. Voimme pestä kädet joka viides minuutti, mutta joku aivan muu vaiva kaataa meidät. Voimme tappaa kaikki sellaiset elävät olennot, jotka aiheuttavat pelkoa tai ahdistusta, mutta peilistä näkyy… (väkinäisiä naurahduksia)
Tekoäly, AI kansainvälisesti. Se ei ole meille näyttelijöille mikään olankohautuksen paikka. Yhdysvalloissa on jo tehty ensimmäiset sopimukset suojaamaan ihmisen ääntä ja ulkokuorta. Suomessakin mietitään oman äänen myymistä kertakorvauksella, jonka jälkeen sen ostanut yhtiö voi tehdä sillä mitä haluaa. Olen yrittänyt mennä sen ajatuksen loppuun, mikä on koneellisen äänen ja hetkessä toteutetun ihmisäänen ero. Se on läsnäolo hetkessä, aivojen ja sydämen läsnäolo. Sitä ei voi koneellisesti tuottaa. Omalla kohdallani myyminen aiheuttaisi oman itsen hallinnan menettämisen pelkoa. Katoamista johonkin bittiavaruuteen…Siksi tarvitaan mietintätaukoa ja ennen kaikkea sopimuksia. Ihmisiä, jotka painavat jarrua ilman, että tulevat leimatuksi kehityksen estäjiksi. Rahastahan siinäkin on kysymys, kuka käärii voitot taskuunsa, mutta millä hinnalla yksilön kannalta? Teatteri on läsnäolon soihdunkantaja, niin yleisön kuin tekijöidenkin. Teatteri on live-esitys.
Näistä syistä toivotan teidät taas tervetulleiksi teatteriin. Unohtamaan ja muistamaan.
Kaikille huikeita kevättalven päiviä toivottaen,
Teidän,
Lise