Kuka pelkää Virginia Woolfia? on ihmismielen jännitysnäytelmä
Lopulta kuitenkin vain yksi kuolee
Tuhkakupit täynnä tumppeja, melkein taiteellisesti aseteltuina. Pullo pöydän alla. On yö, pariskunta on tullut juhlista ja odottaa kahta vierasta kotiinsa jatkoille.
Vaimo Martha (Anne Niilola) on yltiötäynnä energiaa, komentelee miestään Georgea (Jarkko Sarjanen) ja mies tottelee, käy täyttämässä vaimon lasin kerran toisensa jälkeen. Vaimo haukkuu miestään nollaksi ja tyhjäksi ruukuksi.
Martha on yliopiston rehtorin arvonsa tunteva tytär, ja isän tarkoituksena oli kasvattaa Georgesta uusi rehtori. Vävystä ei vaan ollut siihen. Georgesta tuli professori yliopiston historian laitokselle, mutta hänestä ei tullut historian laitosta, kuten Martha muotoilee. Molemmat ovat järkyttävän pettyneitä toisiinsa. Se lause, joka jäi mieleeni jo koulun psykologian tunneilta ja myöhemmin sosiaalipsykologian luennoilta, oli tämä:
Frustraatio aiheuttaa aggressiota. Siis turhautuminen aiheuttaa raivoa. Tämä totuus on monen uutisenkin takana. Se on takana tässäkin.
Sitten tulee nuoripari, ja valtasuhteet joutuvat ankaraan ja repivään puntariin. Nick (Akseli Ilvesniemi, vierailija) on matemaatikko ja hänen vaimonsa Honey (Veera Anttila, vierailija) on nimensä mukaisesti hunajainen olento.
George ei ole enää nolla ja nössö. Hän tuntee heti itsensä vanhaksi ja arvottomaksi, ja se vain lisää sanojen tulisuutta. Tästä vaimo saa lisää kierroksia.
Nuoruus ja keski-ikäisyys nyrkkeilevät keskenään, pelataan ihmissuhteiden kieroja pelejä ja leikitään asioilla, joita olisi parempi jättää sanomatta.
Ja alkoholia kuluu niin, että pienempi sinivalaan poikanen olisi jo kupsahtanut.
Mutta tämä kaikki on äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa, se on kuin kaleidoskooppi, jossa kuviot muuttuvat kaiken aikaa ja katsoja oivaltaa uusia yhteyksiä.
Tässä ihmismielen salapoliisinäytelmässä on myös kuolonuhri. Se selviää, kun käy katsomassa esityksen.
Vieraileva ohjaaja Anna Viitala on tehnyt upeaa työtä, ja kaikki näyttelijät vetävät komealla ja valtavalla intensiteetillä alusta loppuun. Yksi nousi kuitenkin kaiken muun yläpuolelle.
Tämä klassikkonäytelmä on Edward Albeen avioliittodraama vuodelta 1962. Sitä on esitetty teattereissa eri puolilla maailmaan aivan määrättömän paljon. Vuonna 1966 se ilmestyi elokuvana, jonka naispääosassa loisti Elizabeth Taylor.
Pakko sanoa elokuvankin nähneenä, että Ellzabeth varmasti katsoi ihaillen Anne Niilolan roolisuorituksen terävää huikeutta sieltä jostakin pilven päältä.