Lise Holmberg: Kesäkuun blogi 2024
julkaistu 3.6.2024
Teatteri ajan esityspaikkana
Tällä kertaa jaan kanssanne ajatuksia ajasta. Aikaa koskevien ajatusten jakamiseen teatteri on erinomainen paikka. Toki me ajattelemme aikaa koko ajan: mitä kello on, ehdinkö vielä, riittääkö aika tekemisiin, ehkä ahdistusta. Mutta kun lähestyy aihetta rauhallisin mielin ja vailla paineita ja parhaassa tapauksessa jakaa ajatukset myös muiden kanssa, ajan kulku ja sen kaaret voivat olla kaunis
ja ihmeellinen asia, niin kuin luonnon kiertokulku ja elämä ylipäänsä. Puhumme historian jaelämämme kaarista, aluista ja lopuista ja liikkeestä näiden pisteitten välillä.
Teatterin tarinoissa nämä kaaret voidaan esittää eri keinoin pähkinänkuoressa, tarvittaessa hyvin viitteellisesti tiivistetyin merkityksin. Kohdataan asioiden ydinmerkitys, zoomataan siihen mikä on merkityksellistä tässä hurjaa vauhtia laukkaavassa päivien kaaoksessa. Joku suuntaa siihen valokeilan ja sanoo: katso tänne. Ohjaaja kysyy katsojalta: näetkö saman kuin minä? Kirjailija, dramaturgi,
ohjaaja ja visualistit keskustelevat kanssasi. Kutsuvat sinut tuntemaan ja ajattelemaan. ”Juuri noin se on, tuon olen kokenut itsekin.” Voi tuntea helpotusta, surua, katharsiksen, synninpäästön, iloa tai valtavan lampun syttyvän päässään (siis valospotin).
Näyttämö on monen eri taiteenlajin kohtauspaikka. Siksi keinot ovat lähes rajattomat. Kuoleman esittäminen ei tarvitse olla hautajaiskohtaus, se voi yhtä hyvin olla hiljaisuus ja pimeys tai valo. Koska ajan kaari ei ole yhtenäinen, harmoninen ja kaunis viiva, se on mielenkiintoinen ja sen esittäminen kaikkine kupruineen on mielenkiintoista. Aikahan on ihmisen oma keksintö, ihmisen päättämä
järjestelmä. Ajatelkaapa juliaanista kalenteria, se vain otettiin yhtenä päivänä käyttöön. Sitä sitten vilkaistiin uuden ihmisen syntyessä ja numerot painettiin mieleen ja kaavakkeisiin.
Syntymäpäivät ovat siis ihmisten keksintö, puhumattakaan syntymäpäivälahjoista. Syntymäpäiväjuhlista saa hyvän kohtauksen näytelmään, samaan tilaan voi koota ihmisiä, jotka eivät ole nähneet aikoihin ja asiat kohtaavat hyvässä tai pahassa. Hautajaiset ovat toinen hyvä kerronnan lähtökohta. Näytelmässä elämän kaari voidaan pilkkoa palasiksi: loppu näytetään alkuna, se miten siihen pisteeseen tullaan, takaumina. Syntyy reflektio elämästä eli pohdintaa. Pohtia on ihana verbi eli teonsana, tulee mieleen Aleksis Kiven patsas Kansallisteatterin edessä tai hiljaisuuden retriitti, ehkä luostari jossain korkealla vuoristossa. Pohtiminen ja ajatusten pyörittely päässä on jotain hyvin inhimillistä, positiivista ja kaunista. Ajan pohtimiseen tarvitaan aikaa… Sisällämme se merkitsee
oman ajattelumme jatkuvaa virtaa, kuka olen, missä olen, mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Sydämen lyöntejä, hengitystä, tunteita ja kellon vilkuilua. Merkityksiä, kuka olen, kuka olin, kuka tulen olemaan ja sen suhdetta kaikkeen olevaiseen. Tarinat auttavat meitä pohtimaan, ne ovat kuin peilejä. Tarinat ovat ajattelun väline ja siemeniä uusille ajatuksille ja tarinoille. Mitäköhän
yritän tällä sanoa? Että se, mitä katselemme näyttämöllä, on kuin runsas ja kaunis puutarha, rehevä, kutsuva, täynnä mahdollisuuksia. Tai metsä, jossa on kaiken ikäisiä ja lajisia puita, aluskasvillisuutta ja elämää kaikissa muodoissaan. Ne ovat todellista rikkautta!
Tarinat, joita seuraamme näyttämöllä, kertovat yhteydestä kaikkeen muuhun. Laajemmin tämä koskee kaikkea taidetta, kaikkea ymmärtämistä ja olemista. Miksi se on niin tärkeää? Koska jokaisella teollamme, joka ymmärryksestä syntyy, on vaikutusta kaikkeen muuhun. Sillä mitä kerromme, sanomme ja teemme on seurauksia. Siksi olisi niin tärkeää pohtia, ehkä laskea edes kymmeneen
ennen kuin sanoo tai tekee jotain. Miettiä syyt ja seuraukset. Istua pariksi tunniksi teatterin tuoliin ja vain katsella ja kuunnella.
Näillä ajatuksilla toivotan teille kaikille hyvää ja rauhallista kesää. Tervetuloa syksyllä taas tarinoiden pariin, tai vaikkapa kesäteatterin kultamaahan, mitä Suomi totisesti on. Tai miksi ei jonnekin vanhan kreikkalaisen teatterin kivipenkeille jossain kauempana!
Teidän,
Lise