Maaliskuun blogi 2025
Patriarkka 2.0
Pysäköin lapsuudenkotini pihaan. Huokaisin ja katsoin vaatteitani. Musta paita, ei kravattia. Isän 70-vuotissyntymäpäivän vastaanotto. Ei hyvä. Pikkutakki ja kravatti olivat itsestään selvyys, ja sanomista tulisi varmasti. Tänään ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa eikä voimia. Lakimies oli soittanut aamulla ja päivä oli pilalla. Vaatteet olivat viimeinen asia, jota jaksoin ajatella.
”Jahhas, pukeutumiseen on taas panostettu”, oli isän ensimmäinen kommentti ovella. Vieressä seisova toimittaja raapusti innoissaan muistilehtiöönsä ja toinen otti kuvaa. Tietysti, olihan isä kaupunginjohtaja ja omasta mielestään kuningas.
Suuri esitys alkoi juhlapuheineen ja lahjoineen. Isän kiitospuhe oli luettelo omista saavutuksista ja nimityksistä vuosien varrella. Kaikki meni kohtuullisen hyvin, kunnes kokoonnuimme salonkiin ja istuimme keskustelemaan, minä isän vasemmalla puolella ja hyvät yrityskumppanit oikealla. Lehdistö seisoi yrityskumppanien takana. Ja tuli puhe oikeudenkäynnistäni. Kerroin sen, minkä isä tietysti tiesikin, että ollessani pitkällä ulkomaanmatkalla naapuri oli vienyt yhden kolmanneksen tontistani kaatamalla puut, purkamalla ulkovajan ja rakentamalla uuden aidan. Kaikki oli tallentunut valvontakameraan. Istuin Australiassa hotellin aamiaisella, kun näin sen puhelimesta, ja silloin oli jo liian myöhäistä. Kotiinpaluuni jälkeen tuli sanaharkkaa naapurini kanssa ja menihän se fyysiseksikin.
”Kyllä tekin olisitte raivostuneet samassa tilanteessa”, vastasin kun isä vähätteli asiaa kavereittensa kanssa. ”Nyt pitää rakentaa rauhaa”, sanoi isä. ”Älä sinä tule tänne minun talooni kertomaan, mitä meidän pitäisi tuntea!”. ”Katsokaa näitä kuvia! Upeat puut kaadettu ja tilalla hirveän korkea aita!” Isä levitteli käsiään ja katsoi ystäviään. ”Olen tarjoutunut ottamaan tontin haltuuni ja sopimaan asiat Kalen kanssa, joka on kaverini jo vuosien takaa.” Silloin joku naksahti päässäni. ”Se on meidän kotimme! Minun puuni! Pitäisikö minun lähteä siksi, että joku Kale haluaa lisää elintilaa?!”
”Sinun pitäisi osoittaa kiitollisuutta ja kunnioitusta isällesi siitä, että hän haluaa olla rauhantekijä tässä. Muista, missä olet ja mikä päivä on.” Isän liikekumppani osoitteli minua sormellaan. Toimittaja halusi tehdä minulle kysymyksen. ”Onko sinulla pukua ollenkaan?” ”Hyvä kysymys”, sanoi isä ja iski toimittajalle silmää. ”Onko muita hyviä kysymyksiä?”
”Minun tonttini on tuhottu, ja sinä pelaat golfia tuholaisen kanssa!” huusin kalmankalpeana. Isä alkoi muuttua punaiseksi keinorusketuksensa alla. ”Sattumalta nämä golfkaverit ovat jo vuosia sijoittaneet huomattavia summia yritykseeni, joten nyt sinä lähdet sinne jäljellä olevalle tontillesi takaisin ja kerrot somessa kuinka kiitollinen olet isällesi! Me muut menemme syömään.” Viimeisenä kuulin isän toteavan toimittajalle, kuinka hyvää mediamateriaalia tästä tulisi ajatellen seuraavaa kunnallisvaalikampanjaa. Vähän muokattuna.
—
Tämä fiktiivinen pieni tarina on esimerkki siitä, kuinka tarinoiden avulla voi käsitellä elämän tapahtumia, kun ne valtaavat ajatukset niin, että ne on pakko yrittää nähdä objektiivisesti kaikessa hulluudessaan. Muokata niistä vaikkapa teatterinkaltainen kohtaus. Todellisuus näyttää tarjoavan mitä hämmästyttävintä materiaalia tarinoihin. Tämä oli kertomus siitä, kuinka vääränlaiset vaatteet hiekkalaatikolla voivat johtaa kiusaamiseen erilaisuuden vuoksi ja työntämiseen laidan yli. Kaikilla muilla lapsilla oli siniset puvut ja kirkkaanväriset, isot kravatit. Yhdellä mustat vaatteet. Mustat vaatteet ovat perinteisesti suruajan merkki. Värikkäät lapset saavat nyt rauhassa työntää hiekkaa suuhunsa. Se muuten ei ole mitä tahansa hiekkaa, vaan siinä on arvokkaita mineraaleja. Ehkäpä tarinan kertojan pihakin on täynnä harvinaisia mineraaleja, kuka tietää?
Piti kirjoittaa teatterista, siis kirjoitin. Elämän teatterista. Teatteri tutkii, kiteyttää ja naurattaa. Liioittelee niin, että karmeillekin asioille voi nauraa. Se auttaa jaksamaan, käsittelemään, muistamaan ja unohtamaan, laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Tulkaa! Meillä on monta huimaa uutuutta, juuri valmistuneena, tarjolla. On aika.
Kanssakulkijanne teatterilta,
Lise