Teatterimme kahvilassa Cafe Paukussa on nyt nähtävillä komea kokoelma Suursaaresta kertovia taideteoksia. Kannattaa tutustua!
Minuun ne tekivät suuren vaikutuksen, sillä olen aina ollut kiinnostunut Suomenlahden saarista, jotka jouduttiin sotien jälkeen luovuttamaan Neuvostoliitolle.
Olen kirjoittanut näiden saarien elämästä ennen sotia kaksi kirjaa: kirjat nimiltään Kotisaaret -Suursaari, Lavansaari, Tytärsaari, Seiskari(WSOY 2008) sekä Tarinoita ulkosaarilta -Ihmisiä ja ilmiöitä Suursaaresta, Lavansaaresta, Seiskarista ja Tytärsaaresta (BoD 2019).
Tässäpä Olavi Heinon kokoaman näyttelyn innoittamana kaksi tarinaa Suursaaresta ja siellä työtään tehneistä kuvataiteilijoista!
Suursaaren pojan unelma taiteilijan urasta
Matti istui Suursaaren Lounatkorkian laella. Sieltä tuntui näkyvän merta maailman ääriin. Merituulten käkkyräisiksi riepottamat männyt, rantojen lumipeitteiset kivikot, nopeat tiirat ja selkälokit, veneellään rantaa lähestyvän kalastajan, kaiken tämän Matti halusi ikuistaa paperille.
Kauneus. Sitä Matti oli oppinut näkemään sielläkin, missä toiset vain nenäänsä nyrpistelivät. Kivikoissa, jäkälissä, vanhan miehen kasvojen uurteissa, kaloja ruokkivien naisten käsissä.
Oli toukokuun alku vuonna 1938. Viime kesän jälkeen Matti oli piirtänyt paljon, nuoren miehen intohimolla. Hän oli kuvannut omaa Suursaartaan, sen taloja ja kujia, hiekkarantoja, ihmisiä arkisessa työssään.
Kohta he taas tulisivat, Suursaaren kesävieraat. Monet saarelaiset muuttavat taas nukkumaan saunatupiinsa ja aittoihinsa. Isommissa taloissa oli omat huoneet vieraille. Kesävieraita tuli paljon, viikonloppuisin joskus jopa kaksi tuhatta. Jotkut vieraat viipyivät viikon, toiset kuukaudenkin, ja samat ihmiset tulivat vuodesta toiseen ja toivat mukanaan aina uusia kesänviettäjiä.
Kappellahden, Satamalahden ja Liivarannan hienot houkuttelivat heitä saareen. He kertoivat, että Suursaari oli nykyisin hyvin muodikas kesäkohde. Muodikkailta näyttivät myös heidän vaatteensa ja tapansa. Kun he vaelsivat iltaisin Suursaaren Kasinolle savukkeita poltellen, naisten ohuet hameenhelmat liehuivat tuulessa ja miehet olivat komeita kesäpuvuissaan ja hatuissaan. Monen miehen kädessä heilui musta keppi, vaikka jaloissa ei näyttänyt mitään vikaa olevankaan. Suussa roihusi sikari.
Vanhemmat saarelaiset kertoivat, että kesävieraat olivat juurta jaksain muuttaneet Suursaaren kesäisen elämän. Ennen kesät olivat melkein yhtä hiljaisia kuin talvetkin, toki mantereelta, muista saarista ja Virosta tuli veneellä vieraita.
Mutta jo kesällä 1914 alkoi säännöllinen laivaliikenne Kotkan ja Suursaaren välillä, ja höyrylaivat alkoivat kulkea aikataulujensa mukaisesti 1920-luvulla. Suursaari-laiva aloitti vuonna 1927, ja se liikennöi pari, kolme kertaa viikossa Kotka–Suursaari–Lavansaari–Seiskari–Koivisto-reitillä.
Helsingistä tulivat viikonlopuksi höyrylaivat Suomi, Söder ja Runeberg, ja Viipurista kulki tilausliikenteessä Säkkijärvi-alus tilausliikenteessä. Kotkalaiset hinaajat toivat saareen turisteja viikonlopuksi, ja Aero Oy lensi viikonloppuisin Helsingistä vesitasolla.
Kesävieraat eivät yleensä kiinnostaneet Mattia. Kaivattua työtä ja tuloa he tietysti saarelaisille tarjosivat. Suursaaren Suurkylään oli perustettu kaksi uutta ravintolaa, ja saarelaisten perustama Osuuskunta Matkailijat ylläpiti Majaa, jota vieraat kutsuivat matkustajakodiksi.
Poikkeuksena olivat taidemaalarit: he toivat mukanaan Matin kesän. Matti kulki katselemassa, miten heidän työnsä edistyivät ja kyseli kaiken aikaa. Suurin osa taiteilijoista oli iloisia saadessaan kertoa ajatuksiaan nuorelle, innokkaalle miehelle.
Suursaari oli aina kiehtonut taiteilijoita. Ensimmäisiä saaren löytäjiä olivat Thorsten Waenerberg ja Victoria Åberg jo ennen vuosisadan vaihdetta. Se oli aikaa, jolloin Matin isä Aalto pyysi taiteilijoita tuomaan hänellekin öljyvärejä ja kankaita. Matin äiti Iita ei siitä ollenkaan tykännyt. Iso mies istui kalliolla ja maalasi kuvia. Olisi edes maalannut heidän talonsa aidan ennen vieraiden tuloa.
Sitten tulivat taiteilijat Verner Thomé, Magnus Enckell, A. W. Finch, Ragnar Ekelund, Santeri Salokivi, Arthur Heickell, Marcus Collin ja Oskari Paatela, ja kaikki lumoutuivat saaren näkymistä. Arthur ja Alli Heickellillä oli mukanaan pieni Oso-poika, joka piirteli jokaiselle paperille, jonka vain käsiinsä sai. Hiekkarannalla Oso piirsi kepillä kuvia hiekkaan. Siitä pojasta tulisi taiteilija.
Saarelaisia hieman huvitti taiteilijoiden into ja ihastelu. Matti tunsi sydämessään samat taiteilijoiden tunnot: hän, kuten väliin piilossa maalaileva isänsäkin, tiesi, mitä on inspiraatio ja mitä on luomisen tuska. Heitä kahta pidettiin saaressa outoina, mutta Matti mietti, että eivät nuo arjen ihmiset voineet taiteesta mitään tietää.
Kerran tältä saarelta oli lähtenyt nuori mies taiteilijan oppiin. Hän oli Ville, Johan Wilhelm Mattila, jota kaikki saarelaiset tuntuivat arvostavan. Matti oli kuullut, että Ville oli seurannut etäältä Thorsten Waenerbergin maalauspuuhia. Kerran taiteilijalta jäi pensseli maahan, ja Ville vei sen hänen majapaikkaansa. Hän näki seinällä taiteilijan maalauksia ja ilmeisesti ymmärsi sillä hetkellä, mikä on hänen kutsumuksensa.
Nuorta Ville Mattilaa pyydettiin piirtämään muistokuva saaren papin Herman Tavastin kuolleesta pojasta, sillä valokuvaajia ei saaressa ollut. Pappi ja opettaja järjestivät Suursaaressa ja lähisaarissa keräyksen, joka tuotti niin paljon rahaa, että Ville pääsi Helsinkiin taidekouluun. Nykyisin hän on J.W. Mattila, kuuluisa taidemaalari, valokuvaaja ja viuluntekijä.
Kunpa minäkin pääsisin maalaamista oppimaan, mantereelle ja maailmalle, paikkoihin, joista taiteilijat kertoivat, ja kertovat taas kohta, kun tulevat väreineen, kankaineen ja papereineen Suursaareen kesää viettämään, Matti mietti.
Eikä hän tiennyt, että ainakin osa hänen unelmistaan tulisi toteutumaan.
Lähde:
Murtti, Liisa: J.W. Mattila Suursaarelta -taidemaalari, valokuvaaja, viuluntekijä. Kymenlaakson museon julkaisuja 33.
Suursaaren hyljekoira teki keltaista taidettaan
Suursaaren hyljekoirat olivat hienoja otuksia. Kun niillä ei kesäaikaan ollut hyljehommia, ne auttoivat turisteja löytämään tiensä kylästä etäisemmille hiekkarannoille, jossa he saattoivat nauttia auringosta hyvinkin vähäisesti pukeutuneina.
Koirat odottelivat turisteja rannalla, ja niitä hemmoteltiin herkullisilla paakelseilla.
Mutta aina koirilla ei ollut mielenkiintoista tekemistä, ja ne vaeltelivat saaressa omissa porukoissaan.
Saksalainen maisemamaalari istui Suurkylän rannalla. Hän oli saanut taulun valmiiksi, katseli sit-tyytyväisesti hymähdellen – se oli todella upea maalaus – ja laittoi sen taakseen maahan. Taiteilija jatkoi istuskelua edelleen rantaa merta katsellen ja hahmotteli uutta maalaustaan.
Kylän joutilailla koirilla oli ilmeisesti tylsää ja ne kuljeskelivat kohti rantaa. Olisikohan rannalla istujalla jotakin herkkua koiria varten? Yksi koirista käveli ensimmäisenä, pysähtyi valmiin maalauksen luo, totesi, että haju on outo, ja lorotti siihen keltaisen merkkinsä.
Perässä seurasi heti toisia koiria, ja totta kai niidenkin oli maalaus signeerattava.
Kun maalari lopetti luonnostelunsa, hän kääntyi ottamaan valmiin maalauksen käteensä. Yllätys oli suuri: ranta-aihe oli muuttunut kovin kellertäväksi, aivan kuin kovasti auringonpaisteiseksi.
Hämmentävää, taiteilija mietti. Tällaistako täällä saaressa tapahtuu?
Lähde:
Sakari Pälsi: Suomenlahden jäiltä. Otava 1924.
Paratiisisaari tai Suomen Capri – Menetetty Suursaari taiteilijoiden kuvaamana -näyttely Café Paukussa.
Olavi Heinon kokoamaan näyttelyyn voi tutustua Café Paukussa kevään esitysten väliajalla.